1872 perustettu Yellowstonen kansallispuisto oli ensimmäinen laatuaan ja sitä voidaan näin ollen pitää yhtenä merkittävänä askeleena luonnonsuojelun historiassa. Kansallispuisto sijaitsee suurimmaksi osaksi Wyomingin alueella, mutta osa siitä ulottuu myös Idahon ja Montanan osavaltioiden alueelle. Alue on pääasiassa vuoristoista ja kattaa noin 8 900 neliökilometrin kokoisen alueen. Luonto siellä tarjoaa henkeäsalpaavia maisemia ja eksoottisia eläinlajeja. Alueella virtaa Yellowstonejoki sekä Snake River, joista saa puhdasta lähdevettä. Yellowstonen alue on geologisesti aktiivinen ja siellä voi bongata geysireitä, kuumia lähteitä, kanjoneita ja vesiputouksia. Alueella sijaitsee supertulivuori, joka tarkoittaa, että sen purkautuessa vahingot olisivat suuret, jopa maailmanlaajuiset. Tämän supertulivuoren tulosta on esimerkiksi myös Grand Canyon, joka on mitä varmimmin syntynyt sen räjähtäessä satoja tuhansia vuosia sitten. Muuten alueen luonto on suurimmaksi osaksi metsää, jonka havinassa seikkailee muun muassa puumia, karhuja ja biisoneita.

Yellowstone on myös turistien suosima luontokohde ja se saakin vuosittain matkailijoita osakseen yli 3,5 miljoonaa kappaletta. Ihmiset matkaavat sinne patikoimaan, telttailemaan, kalastamaan, pyöräilemään, kiipeilemään vuoria ja ylipäätään ihailemaan luontoa.

Yellowstonea uhkaavat tekijät

Joka vuosi Yellowstone saa osakseen metsäpaloja, mutta harvoja niistä yritetään edes sammuttaa. Metsäpaloja sammutetaan vain, kun ne uhkaavat rakennuksia tai ihmisiä. Palot syttyvät esimerkiksi salamoiden tai puistossa matkailevien takia. Historiansa aikana Yellowstone on kokenut yhden metsäpalon, joka tuhosi merkittävästi kansallispuistoa: vuoden 1988 metsäpalo tuhosi 607 neliökilometrin verran sen aluetta.

Kansallispuiston suojeluun ryhdyttiin alun perin sen vulkaanisten piirteiden vuoksi ja esimerkiksi sen eläimiä ei arvostettu. Puisto tietysti kielsi niiden metsästyksen, mutta ihmiset metsästivät niitä siitä huolimatta. Henkilökunnan epäonnistuneiden yritysten jälkeen armeija pisti puistoon järjestyksen takaisin ja huolehti puiston turvallisuudesta reilun 30 vuoden ajan, kunnes vuonna 1918 National Park Service otti puiston turvallisuuspuolen haltuun. Ennen vanhaan suojelu ei kuitenkaan ollut kovin korkealaatuista, tietämys oli vanhanaikaista ja jopa yksittäisiä eläinlajeja metsästettiin hävittämiseen saakka. Tuolloin kansallispuisto oli enemmänkin ihmisen armoilla, kuin ihminen puiston armoilla. Esimerkiksi eläimiä otettiin kiinni, jotta niitä voitiin näytellä ihmisille ja jotta he voisivat ruokkia niitä. Myös osa luonnosta turmeltiin, jotta alueelle pystyttiin rakentamaan palveluita tarjoavia rakennuksia sekä kävelypolkuja.

Vuosien saatossa huomattiin, että sen aikainen toimintamalli ei toiminut, ja vihdoin 1960-luvulla alettiin siirtyä nykyisen kaltaiseen toimintamalliin. Vastoin aiempaa toimintatapaa, nykyään ihminen on luonnon armoilla, eikä toisin päin. Vain harvoissa tilanteissa ihminen puuttuu luonnon toimintaan – syynä täytyy olla jokin poikkeustila. Esimerkiksi ihmishengen ollessa vaarassa tai vaikkapa jonkin suojeluohjelman takia voidaan luonnon toimintaan osallistua. Joissain tilanteissa myös tulipaloja saatetaan sammuttaa, kuten aiemmin mainittua.
Yksi positiivisimmista teoista oli susien takaisin tuominen vuonna 1995. Kanadasta tuotiin 40 sutta ja ne päästettiin puistoon vapaaksi – nyt 20 vuotta myöhemmin on ilmiömäista huomata, miten luonto toimii kun ekosysteemi on tasapainossa. Peurojen määrä puistossa oli kasvanut käsistä ja ne olivat päässeet syömään sen kasvillisuutta sen tuhoutumiseen saakka, mutta nyt susien saalistaessa peuroja, alkoi kasvillisuus taas eheytyä. Kun kasvisto oli taas monipuolisempaa, saapui alueelle uusia lajeja. Kasvillisuuden eheytyminen näkyi myös jokien kunnossa: ne eivät enää romahtele puuttuneen kasvillisuuden takia. Tämä 40 suden joukkio on nyt kasvanut moninkertaiseksi sitten vuoden 1995. Tämä on yksi iso todiste siitä, ettei ihmisen tulisi puuttua luonnon omaan ekosysteemiin.